maanantai 4. helmikuuta 2013

TIISTAI-MAANANTAI TIIVIISTI

Tiistaina oli jännä päivä. Poikien viimeinen päivä meni sekin sairastaessa vähän niinkuin harakoille. Ajatus pitkästä lennosta sairaana ei ollut kovin miellyttävä, ja sitä se ei kuulemma ollutkaan. Illalla oli määrä mennä seitsemältä São Clementeen (treenit merkattu alkavaksi klo 20, totuus klo 22), koska tällaisen ohjeen sain eräältä harmonia/diretoriaherralta edellisenä perjantaina, kun kysyin paikkoja kulkueeseen. Vatsatauti oli edelleen päällä, mutta pakkohan sitä oli mennä käkkimään sambakoululle. Onneksi São Clemente on lähellä, muuten en olisi lähtenytkään. Siellä sitten käkittiin Marsun kanssa iltaseitsemästä, ihan kuin silloin olisi jotain tapahtunut. Koko iltana ei oikeastaan tapahtunut mitään, vaikka muka jonotettiin nimiä listaan. Homma oli todella epäorganisoitua, eikä siitä meinannut tulla yhtään mitään. Herran nimilista oli aivan sekaisin, ja juuri kun oltais oltu Marsun kanssa seuraavana jonossa, lista vietiin pois älämölön saattelemana, vaikka lista ei ollut vielä täynnä. Jossain kohtaa jono siirrettiin parven puolelle, mutta vaikka koko treeniaika siellä käkittiin, kukaan ei tullut tekemään asian hyväksi yhtään mitään. Porukka oli hieman ihmeissään. Treenien jälkeen porukka lähti parvelta pois, niin myös mekin. Mentiin alakertaan, ja kysyin vielä alan vastaavalta, että mikä tilanne. Hän sanoi, että perjantaina São Clementen vaunupajalle. Asia kunnossa. Ilta oli vatsakipujen vuoksi aika tuskainen, mutta vessa oli onneksi lähellä. Pönttö ei tietenkään vetänyt, mutta niillä mentiin.



Keskiviikkona sairastin kotona. Illalla Riikka ja Marika lähtivät Portelaan treeneihin. Musta ei ollut lähtemään niin pitkälle. Päätin pistää paukut torstaille ja toivoa parasta. Torstaipäivänä uskaltauduinkin Saaraan. Olo ei ollut kummoinen, ja ostokset jäivät pieniksi. Illalla oli hivenen oli epävarmat fiilikset lähteä niin kauas kuin Beija-Floriin, mutta lähdinpä kuitenkin. Junalla mentiin Nilópolikseen, ja huhhuh! Porukkaa oli Beija-Florin edustalla aivan pipocana! Lippujono kulki ihmismassan seassa ja tuntui olevan tajuttoman pitkä. Jonottaessa eräät  katumyyjät huomasivat meidät ja alkoivat huutamaan englanniksi megafoniin kaikenlaisia myyntipuheita. Muutenkin herätimme vaaleina huomioita selvästi enemmän kuin Rion alueella. Meille huudeltiin ja meitä tökittiin jatkuvasti. Illan aikana oli taas jos jonkinmoista yrittäjää. Takaisin asiaan. Beija-Flor oli mielettömän iso sambakoulu. Voisi sanoa, että tupa oli täynnä. Jotenkin onnistuimme kuitenkin kiertämään sambakoulun ympäri reunoja pitkin, ja baterian kohdalla pääsimme vähän väljemmille vesille, kunnes meidät tultiin häätämään siltä kohdalta pois. Illan aikana tanssittiin itsemme yllättäen hikeen, ja aamuun asti tietenkin. Hieman humaltuneet paikalliset naiset saattoivat meidät vielä bussille, jotta pääsimme varmasti turvallisesti perille. Illan yrittäjäpalkinto meni ylivoimaisesti kahdelle kundille, jotka koittivat saada multa joko puhelinnumeroa tai facebook-yhteystietoja bussin ikkunaluukun kautta. Istuimme siis jo bussissa, kun pojat tulivat luukulle juttelemaan. Kerroin ensin, että olemme Ruotsista, ja pojat alkoivat heti selittään jotain, että tietävät sieltä jonkun. Sitten kun sanoin, että vitsi vitsi, Suomesta ollaan, niin eivät enää uskoneet. Marsu yllytti mua laittamaan ikkunaluukun kiinni, mutta en hennonnut. Pojat kun hymyilivät ja olivat kuitenkin "hyvällä asialla". Yhteystietoja ei kuitenkaan herunut, ja vilkutin kun bussi lähti liikkeelle. Saved by the bus!


Perjantaina oltiin vasta aamusella kotona, juuri ennen auringonlaskua. Pienet unet väliin, ja altaalle. Aurinko paistoi, joten loikoilu altaalla oli tosi jees. Alkuillasta mentiin taas käkkimään. Vuorossa oli São Clementen vaunupaja. Käkkiminen sujui kohtuumukavasti, vaikkakaan mitään pukuja ei tietenkään ollut valmiina. Nimet saimme kuitenkin listaan.



Illalla oltiin São Clementessä. Yllättäen tanssittiin taas minkä jaksettiin. Ja jaksettiinhan me. Ainoa miinus oli, että mulla oli tässä vaiheessa ilmennyt oikeaan jalkaan penikkatauti. Siis kertakaikkiaan ihanaa.


Lauantaina oli vuorossa Saarapäivä. Jo muka parantunut vatsatauti nosti taas päätään, mutta shoppailtiin Marsun kanssa n. 18 kiloa materiaaleja. Kaupat menivät aikaisin kiinni, ja käytännössä meidät heitettiin pihalle Caçulasta, kun olimme siellä jo yliaikaa. Myyjät laittoivat valoja pois, joten loppumetreillä ei enää nähnyt shopata. Oli pakko mennä kassalle ja todeta, että vielä yksi Caçula-reissu olisi edessä.

Shoppailun jälkeen kävimme vielä altaalla pikaisesti ennen tanssitunnille lähtöä. Kävimme Carlinhos de Jesuksen tanssikoululla samba no-pé -tunnilla Luiz Claudion opissa, ja kivaa oli. Illalla kävimme uusien reissulaisten kanssa (Piia ja Tommi) Copacabanalla kiertävässä lihassa syömässä. Marsulla oli sen verran huono olo, ettei pystynyt lähtemään taaskaan Mocidadeen. Itse olin nukkunut edelliset yöt huonosti, ja jalkaan sattui, mutta en voinut jättää reissua väliin. Hyppäsimme Riikan kanssa kaksin bussiin, ja pääsimme peräti istumapaikoille. Olin niin väsynyt, että pilkin koko matkan. Havahduin jatkuvasti siihen, kun pääni törmäsi joko viereisellä penkillä istuvaan naiseen, käytävällä seisovan jätkän vatsaan, tai osittain edessäni olleeseen tyttöön. Yritin skarpata, mutta vaikeeta se oli. Mocidadella oli selvästi enemmän väkeä kuin kahtena edellisenä lauantaina. Olihan viimeiset treenit. Pääsimme taas Camarote 21:een, ja sieltä suuntasimme vielä hetkeksi alaskin tanssimaan. Bateria alkoi soittamaan vasta kolmen aikaan, joten ei ollut pelkoakaan lähteä kotiin ajoissa, vaikka niin oli tarkoitus. Aamulla kun oli tiedossa kohtuuaikainen herätys.




Sunnuntaina neljän tunnin unien jälkeen oli määränpäänä jälleen Carlinhoksen tanssikoulu, ja Só samba -workshop. Päivään mahtui 6 tanssituntia ja 1 soittotunti. Samba no-pé -tunteja oli kolmea eri tasoa ja Nilse Franin "Passista feminino" kesti 2 tuntia. Näiden lisäksi osallistuin Vila Isabelin lippuparin pitämälle lipunkantajatunnille. Ei ollut helppoa, ja pyöriminen tuntui päässä, mutta jotain saatoin silti oppia. Huikeeta oli, kun sain hetken tanssia Vila Isabelin mestre-salan kanssa!!



Illalla penikkajalka huusi hoosiannaa, ja sain Marsulta hieman kivunlievitystä hieronnan ja ibuprofeiinin muodossa. Viikoksi pakkaseen unohtunut märkä kanga sai toimia jalan jäähdyttäjänä. Illalla käytiin vielä viimeisillä voimilla syömässä, ja painuttiin sen jälkeen apteekin kautta nukkumaan. Apteekista oli pakko hakea penikkajalkaan ibuprofeiinia ja paljon! Lyhyiden öiden jälkeen alkaa väkisinkin väsyttämään. Unta kertyikin noin 12 tuntia! Jee!

Maanantai oli jälleen Saarapäivä. Sitä ennen käytiin apteekista hakemassa mun reseptillä meille maitohappobakteereita, koska tauti vaan jylläsi edelleen. Reseptillä saa ilmeisesti rajattomasti ostaa, koska mitään merkintää siihen ei tehdä ja sen saa vielä takaisinkin. Ainiin, ja aamulla selvisi vatsataudin aiheuttajakin, kun Mikan testitulokset tulivat koti-Suomessa. Kampylobakteeri. Marsun kanssa oltiin Saarassa taas melko tehokkaita, ja saatiin hyvin rahaa palamaan. Palacio dos Cristaissa oli erittäin pätevä myyjä. Hän sai mulle myytyä jonkun verran ylimääräistä matskua, ja toivon, että hän saa hyvät provikat. Caçulassa alkoi oksettamaan, ja reissu meinas keskytyä. Sinnitteltin kuitenkin. Oltiin tappiin asti Saarassa, jonka jälkeen suunnattiin takaisin kotiin. Kauaa ei nokka kotona tuhissut, kun jo lähdettiin São Clementen vaunupajalta hakemaan kulkueasuja. Saatiin päivällä puhelu, että kuuden jälkeen aikaan voi mennä asuja noutamaan. Ja niinhän me mentiin. Ei ihan kuudelta tietenkään. Saatiin kuin saatiinkin asut (!!!!!), ja hypättiin taksiin asujen kanssa. Hieman teki tiukkaa, mutta selvittiin siitäkin. Illalla oltiin Estácio de Sá:n treeneissä. Viime vuonna olin Estáciolla vain feijoadassa, joten oli kiva nähdä muutakin meininkiä. Kivaa oli!