Cidade Maravilhosa

Kolmannen Rion reissuni kolmas kokonainen päivä on on menossa. Reissu on siis alussa, mutta paljon olen jo ehtinyt näkemään, ja paljon on edessä. Rio de Janeiro - Cidade Maravilhosa <3 Siitä riittää juttua varmasti.

Miten tänne päädyttiinkään..? 

Helposti. Eiku ei. Mulla meni kolme lentovarausta pieleen, ja sen verran lentosäätö on kiukuttanut, etten jaksa pilata päivääni kertaamalla tapahtumia. Sanon vain sen verran, että lennot kannattaa ostaa suoraan lentoyhtiöltä. Tämä ei koske Iberiaa. Siihen lentoyhtiöön ei kannata sekaantua millään tapaa. Kerrottakoon, että Evan ja Samulin lennoissa oli myös "hivenen" ongelmaa. Heidän niin sanottu peruuntunut paluulentonsa vahvistui lopulta 5 tuntia ennen lähtöä.

No täällä ollaan lopulta pitkän odotuksen jälkeen. Edellisestä reissusta on vierähtänyt kolme vuotta. Lentoja jännitin paljon, koska pelkään lentämistä, enkä ollut lentänyt yksin 8 vuoteen. Lennot meni hyvin, ja osasin jopa nauttia olostani yläilmoissa. Tuli katsottua pari leffaa ja torkuttua silloin tällöin. Pitkällä lennolla tutustuin São Paulosta kotoisin olevaan brassimieheen, joka asuu nykyään Riossa. Juttua riitti ja siinähän oli aikaa jutella. Hän lupasi viedä matkakuntaamme sambabileisiin. No sehän sopii!

Perjantai-iltana...

...kentällä minua oli vastassa jo joulukuussa tänne Suomen Turusta saapunut Tikkanen ja viime vuonna opettajavaihdossa Suomeen rakastunut brasilialainen veljeni #suomipoika Julio, jolla oli Suomi-paita päällä ja Suomen lippu mukana. Olin selvästi perillä. Kamat heitettiin Julion autoon ja vamos Laranjeirasiin kämpälle ja mekkoa päälle! Kuuma! Carlos oli täällä odottelemassa kämpän avaimen kanssa. Porukalla ihmeteltiin kämpällä hetki maailman menoa (lue: pojat odotteli kun mää säädin ja vaihdoin vaatteita). Tikkasen kanssa köpöteltiin sateessa läheiseen ravintolaan syömään, ja sain huulilleni sen ensimmäisen caipirinhan.

Meni nukkumaan yöllä kolmen aikaan, ja heräsin kuuden jälkeen. Mitäs sitten? Evan ja Samulin oli määrä saapua vasta myöhään illalla Rioon, joten olin vielä yksin. Pyörin ihmeissäni kämpällä, ja koitin järjestellä tavaroita. Lopulta suoriuduin kauppaan hakemaan vettä ja aamupalatarpeita. Kaupasta kotiin kävellessäni tuli poru. Laitoin arskat päähän ja jatkoin matkaa. Niin uskomatonta olla täällä!

Ei itketä lauantaina...

Julion kanssa oli ollut puhetta, että nähdään iltapäivällä São Cristóvãon asemalla klo 13.30. Ohjelmassa oli Julion blocon Butano na Buretan treenit, ja sen jälkeen jotain, jota en enää muistanut. Pientä säätöä siinä oli matkalla treenihin, kun en saanut sim-korttia toimimaan, enkä ollut muistanut kuitata Juliolle, että olin todella menossa asemalle.
Videoblogissa tästä säädöstä lisää: https://youtu.be/mUdZ1J_dFRk

Butano na Buretan treeneissä innostuin tietysti tanssimaan siellä auditorion sivussa. Sit mut laitettiin sinne baterian eteen lavalle tanssimaan. No sambakengät oli mukana, joten ei muuta ku popot jalkaan ja lavalle.



Treenien jälkeen mentiin porukalla läheiseen kuppilaan. Istuttiin siinä jonkun aikaa Julion kavereiden kanssa. Ilmapiiri oli enemmän kuin rento. Sitten Julio sanoi, että jatketaan matkaa. Muut jäivät kuppilaan jatkamaan iltaa. Meidän määränpäänä oli Julion esimiehen, Pedron synttärit Ilha do Governadorin alueella olevassa vapaa-ajan klubissa. Istuimme rannan ääressä pienemmällä porukalla, ja kaikki ottivat minut ystävällisesti vastaan. Tarjosin Fazerin sinistä suklaata, ja se meni kuin kuumille kiville. Pedron tyttärestä Laurasta tuli minun brasilialainen siskoni. Siirryimme loppuillaksi sisälle kuuntelemaan pagodebändiä ja tietysti tanssimaan. Tupa oli täynnä ja tunnelma katossa!

 Loppuillaksi menimme Julion lapsuuden kotikadulle São de Penaan. Puolenyön jälkeen kadulla juoksi vielä iloisia lapsia, ja ihmiset olivat kokoontuneet katukioskin ympärille. Mikäs siinä oli ollessa! Julion isä tuli lopulta huutelemaan portille, että joko ollaan menossa sisälle. Julion vanhemmat olivat todella ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Julion äiti paistoi vielä lihaa ja keitti riisiä. Väsyneet juhlijat päättivät jäädä sinne yöksi, sillä allekirjoittanut meinasi nukahtaa iltapalapöytään. Boa noite!

TIISTAI-MAANANTAI TIIVIISTI

Tiistaina oli jännä päivä. Poikien viimeinen päivä meni sekin sairastaessa vähän niinkuin harakoille. Ajatus pitkästä lennosta sairaana ei ollut kovin miellyttävä, ja sitä se ei kuulemma ollutkaan. Illalla oli määrä mennä seitsemältä São Clementeen (treenit merkattu alkavaksi klo 20, totuus klo 22), koska tällaisen ohjeen sain eräältä harmonia/diretoriaherralta edellisenä perjantaina, kun kysyin paikkoja kulkueeseen. Vatsatauti oli edelleen päällä, mutta pakkohan sitä oli mennä käkkimään sambakoululle. Onneksi São Clemente on lähellä, muuten en olisi lähtenytkään. Siellä sitten käkittiin Marsun kanssa iltaseitsemästä, ihan kuin silloin olisi jotain tapahtunut. Koko iltana ei oikeastaan tapahtunut mitään, vaikka muka jonotettiin nimiä listaan. Homma oli todella epäorganisoitua, eikä siitä meinannut tulla yhtään mitään. Herran nimilista oli aivan sekaisin, ja juuri kun oltais oltu Marsun kanssa seuraavana jonossa, lista vietiin pois älämölön saattelemana, vaikka lista ei ollut vielä täynnä. Jossain kohtaa jono siirrettiin parven puolelle, mutta vaikka koko treeniaika siellä käkittiin, kukaan ei tullut tekemään asian hyväksi yhtään mitään. Porukka oli hieman ihmeissään. Treenien jälkeen porukka lähti parvelta pois, niin myös mekin. Mentiin alakertaan, ja kysyin vielä alan vastaavalta, että mikä tilanne. Hän sanoi, että perjantaina São Clementen vaunupajalle. Asia kunnossa. Ilta oli vatsakipujen vuoksi aika tuskainen, mutta vessa oli onneksi lähellä. Pönttö ei tietenkään vetänyt, mutta niillä mentiin.

Keskiviikkona sairastin kotona. Illalla Riikka ja Marika lähtivät Portelaan treeneihin. Musta ei ollut lähtemään niin pitkälle. Päätin pistää paukut torstaille ja toivoa parasta. Torstaipäivänä uskaltauduinkin Saaraan. Olo ei ollut kummoinen, ja ostokset jäivät pieniksi. Illalla oli hivenen oli epävarmat fiilikset lähteä niin kauas kuin Beija-Floriin, mutta lähdinpä kuitenkin. Junalla mentiin Nilópolikseen, ja huhhuh! Porukkaa oli Beija-Florin edustalla aivan pipocana! Lippujono kulki ihmismassan seassa ja tuntui olevan tajuttoman pitkä. Jonottaessa eräät  katumyyjät huomasivat meidät ja alkoivat huutamaan englanniksi megafoniin kaikenlaisia myyntipuheita. Muutenkin herätimme vaaleina huomioita selvästi enemmän kuin Rion alueella. Meille huudeltiin ja meitä tökittiin jatkuvasti. Illan aikana oli taas jos jonkinmoista yrittäjää. Takaisin asiaan. Beija-Flor oli mielettömän iso sambakoulu. Voisi sanoa, että tupa oli täynnä. Jotenkin onnistuimme kuitenkin kiertämään sambakoulun ympäri reunoja pitkin, ja baterian kohdalla pääsimme vähän väljemmille vesille, kunnes meidät tultiin häätämään siltä kohdalta pois. Illan aikana tanssittiin itsemme yllättäen hikeen, ja aamuun asti tietenkin. Hieman humaltuneet paikalliset naiset saattoivat meidät vielä bussille, jotta pääsimme varmasti turvallisesti perille. Illan yrittäjäpalkinto meni ylivoimaisesti kahdelle kundille, jotka koittivat saada multa joko puhelinnumeroa tai facebook-yhteystietoja bussin ikkunaluukun kautta. Istuimme siis jo bussissa, kun pojat tulivat luukulle juttelemaan. Kerroin ensin, että olemme Ruotsista, ja pojat alkoivat heti selittään jotain, että tietävät sieltä jonkun. Sitten kun sanoin, että vitsi vitsi, Suomesta ollaan, niin eivät enää uskoneet. Marsu yllytti mua laittamaan ikkunaluukun kiinni, mutta en hennonnut. Pojat kun hymyilivät ja olivat kuitenkin "hyvällä asialla". Yhteystietoja ei kuitenkaan herunut, ja vilkutin kun bussi lähti liikkeelle. Saved by the bus!

Perjantaina oltiin vasta aamusella kotona, juuri ennen auringonlaskua. Pienet unet väliin, ja altaalle. Aurinko paistoi, joten loikoilu altaalla oli tosi jees. Alkuillasta mentiin taas käkkimään. Vuorossa oli São Clementen vaunupaja. Käkkiminen sujui kohtuumukavasti, vaikkakaan mitään pukuja ei tietenkään ollut valmiina. Nimet saimme kuitenkin listaan.

Illalla oltiin São Clementessä. Yllättäen tanssittiin taas minkä jaksettiin. Ja jaksettiinhan me. Ainoa miinus oli, että mulla oli tässä vaiheessa ilmennyt oikeaan jalkaan penikkatauti. Siis kertakaikkiaan ihanaa.

Lauantaina oli vuorossa Saarapäivä. Jo muka parantunut vatsatauti nosti taas päätään, mutta shoppailtiin Marsun kanssa n. 18 kiloa materiaaleja. Kaupat menivät aikaisin kiinni, ja käytännössä meidät heitettiin pihalle Caçulasta, kun olimme siellä jo yliaikaa. Myyjät laittoivat valoja pois, joten loppumetreillä ei enää nähnyt shopata. Oli pakko mennä kassalle ja todeta, että vielä yksi Caçula-reissu olisi edessä.

Shoppailun jälkeen kävimme vielä altaalla pikaisesti ennen tanssitunnille lähtöä. Kävimme Carlinhos de Jesuksen tanssikoululla samba no-pé -tunnilla Luiz Claudion opissa, ja kivaa oli. Illalla kävimme uusien reissulaisten kanssa (Piia ja Tommi) Copacabanalla kiertävässä lihassa syömässä. Marsulla oli sen verran huono olo, ettei pystynyt lähtemään taaskaan Mocidadeen. Itse olin nukkunut edelliset yöt huonosti, ja jalkaan sattui, mutta en voinut jättää reissua väliin. Hyppäsimme Riikan kanssa kaksin bussiin, ja pääsimme peräti istumapaikoille. Olin niin väsynyt, että pilkin koko matkan. Havahduin jatkuvasti siihen, kun pääni törmäsi joko viereisellä penkillä istuvaan naiseen, käytävällä seisovan jätkän vatsaan, tai osittain edessäni olleeseen tyttöön. Yritin skarpata, mutta vaikeeta se oli. Mocidadella oli selvästi enemmän väkeä kuin kahtena edellisenä lauantaina. Olihan viimeiset treenit. Pääsimme taas Camarote 21:een, ja sieltä suuntasimme vielä hetkeksi alaskin tanssimaan. Bateria alkoi soittamaan vasta kolmen aikaan, joten ei ollut pelkoakaan lähteä kotiin ajoissa, vaikka niin oli tarkoitus. Aamulla kun oli tiedossa kohtuuaikainen herätys.

Sunnuntaina neljän tunnin unien jälkeen oli määränpäänä jälleen Carlinhoksen tanssikoulu, ja Só samba -workshop. Päivään mahtui 6 tanssituntia ja 1 soittotunti. Samba no-pé -tunteja oli kolmea eri tasoa ja Nilse Franin "Passista feminino" kesti 2 tuntia. Näiden lisäksi osallistuin Vila Isabelin lippuparin pitämälle lipunkantajatunnille. Ei ollut helppoa, ja pyöriminen tuntui päässä, mutta jotain saatoin silti oppia. Huikeeta oli, kun sain hetken tanssia Vila Isabelin mestre-salan kanssa!!

Illalla penikkajalka huusi hoosiannaa, ja sain Marsulta hieman kivunlievitystä hieronnan ja ibuprofeiinin muodossa. Viikoksi pakkaseen unohtunut märkä kanga sai toimia jalan jäähdyttäjänä. Illalla käytiin vielä viimeisillä voimilla syömässä, ja painuttiin sen jälkeen apteekin kautta nukkumaan. Apteekista oli pakko hakea penikkajalkaan ibuprofeiinia ja paljon! Lyhyiden öiden jälkeen alkaa väkisinkin väsyttämään. Unta kertyikin noin 12 tuntia! Jee!

Maanantai oli jälleen Saarapäivä. Sitä ennen käytiin apteekista hakemassa mun reseptillä meille maitohappobakteereita, koska tauti vaan jylläsi edelleen. Reseptillä saa ilmeisesti rajattomasti ostaa, koska mitään merkintää siihen ei tehdä ja sen saa vielä takaisinkin. Ainiin, ja aamulla selvisi vatsataudin aiheuttajakin, kun Mikan testitulokset tulivat koti-Suomessa. Kampylobakteeri. Marsun kanssa oltiin Saarassa taas melko tehokkaita, ja saatiin hyvin rahaa palamaan. Palacio dos Cristaissa oli erittäin pätevä myyjä. Hän sai mulle myytyä jonkun verran ylimääräistä matskua, ja toivon, että hän saa hyvät provikat. Caçulassa alkoi oksettamaan, ja reissu meinas keskytyä. Sinnitteltin kuitenkin. Oltiin tappiin asti Saarassa, jonka jälkeen suunnattiin takaisin kotiin. Kauaa ei nokka kotona tuhissut, kun jo lähdettiin São Clementen vaunupajalta hakemaan kulkueasuja. Saatiin päivällä puhelu, että kuuden jälkeen aikaan voi mennä asuja noutamaan. Ja niinhän me mentiin. Ei ihan kuudelta tietenkään. Saatiin kuin saatiinkin asut (!!!!!), ja hypättiin taksiin asujen kanssa. Hieman teki tiukkaa, mutta selvittiin siitäkin. Illalla oltiin Estácio de Sá:n treeneissä. Viime vuonna olin Estáciolla vain feijoadassa, joten oli kiva nähdä muutakin meininkiä. Kivaa oli!

TAUTI PAHENEE

VAROITUS: sisältää vessa- ja neulajuttuja! 

Maanantaiaamu. Vatsa ihan törkeen kipee ja muutenkin heikko olo. Riikka ja Marsu lähti Saaraan ostoksille, ja mä jäin poikien kanssa sairastaan. Voin kertoa, että ikinä ei oo ollut näin pahoja vatsakipuja. Ei koskaan. Nunca. Ja mulla jos kellä on Suomessa usein vatsa kipeenä, eli vertailukohtia on. En pysty juurkaan oleen muuta kuin vaaka-asennossa, ja siinäkin välillä vaikea löytää sopiva asento. Sattuu niin paljon.

Päivä menee kuumehoureissa, vessan ja ilmapatjan väliä ravatessa. Välillä näen tosi levottomia painajaisia. Vesi ja vessapaperi näyttää loppuneen, yllättäen. Mika sen verran jo tolpillaan, että pystyy hakemaan kaupasta lisää.

Illalla alkaa loppuun kärsivällisyys, huumorintaju ja kaikki. Pojillakin tauti muka meni jo paremmaksi, mutta sitten taas pahenee. Mulla vielä asiat hyvin, kun ei tarvi lähteä lentämään Suomeen, mutta pojilla kotiinpaluu seuraavana päivänä. Nättiä. Riikka lähtee kyselemään alakerran respasta, olisko lähellä lääkäriä, joka vois tulla kotikäynnille. Lähellä on lääkäri juu, ja Riikka käy siellä tiedustelemassa. Sieltä pyydetään potilaita paikan päälle. Toteamme poikien kanssa, että jos on tosi lähellä, niin eiköhän pystytä sen verran. Nappaamme passit ja rahaa mukaan. Ainiin, mutta sitä ennen potilaiden täytyykin käydä vessassa.

Riikka lähtee meidän mukaan lääkäriin, joka on viereisellä kadulla. Lojas Americanaksen olessa kiinni, emme pääse kadulle oikoreittiä kaupan läpi. Heti ulos päästyämme vastaan tulee neljä paikallista teiniä, jotka ovat pöllyissä. Yksi kantaa tuolia, ja silmät seisoo päässä. Tyttö haistelee pullosta jotain. Kulman takana on bensa-asema. Paikallinen mies tulee juuri asemalta, ja näkee meidät. Hän varoittelee meitä, ja neuvoo olemaan tarkkoina. Edellä käveli juuri poika, joka haisteli myöskin pulloa.

Saavuimme Hospital Rio Laranjeirasiin. "Ihan kohta pääsette", sanotaan vastaanotossa. No tovihan siinä vierähti. Ilmastointi on päällä, ja sairaalassa on tosi kylmä. Mä vaan hikoilen, kuume on taas laskemassa. Mut pyydettiin sisään ensin, mutta Riikan selvittäessä lääkärille, että pojilla on sama vaiva, ollaan kohta kaikki yhes koos. Lääkäri kirjoittelee kaikille reseptit. Mulla on jatkuva vatsakipu, ja viiltäviä kouristuksia vähän väliä. Mut viedään sairaalasängylle.  Mä en voi sietää muita kuin verikoeneuloja. Niihin oon tottunut lapsesta asti. Kaikki muut neulat eiiiiii. Melkein tekis mieli juosta pois, kun näen, että hoitosetä availee neulapakettia ym. siinä vieressä. Selitän että en tykkää neuloista, ja setä ihan ymmärtää ja rauhoittelee. Setä laittaa mun käsivarteen puristuksen ihan törkeen tiukalle, ja käskee pumppaamaan kättä nyrkkiin. Siinä kohtaa kun neula on menossa suoneen, laitan silmät kiinni ja lallattelen. Setä nauraa mulle.

Setä laittaa suoneen ensin kouristavaan vatsakipuun tarkoitettua lääkettä, ja jättää suolaliuoksen tippumaan. Olo on aika surkee, ja ekan kerran tuli kunnolla koti-ikävä. Ja itku. Aikani oltuani siinä sängyssä, kuulen Riikan huhuilevan mua. Sanon, että oon verhon takana. Riikka on maksanut pojat pihalle, ja sovittiin, että Riikka ja Valtteri lähtee hakemaan meille reseptilääkkeet apteekista, ja että ne tulee sit takaisin. Mika jää mun kanssa ootteleen, että mun tippa menee finaaliin. Ja menihän se.

Maksan itteni pihalle, ja jäädään odotteleen taas aulaan. Alkaa tuntuun pitkältä odotukselta, ottaen huomioon, että apteekki ei ole kaukana. Mietin jo, että onko jotain sattunut. Vihdoin Riikka tulee takaisin. Vasta kolmannesta apteekista oli löytynyt oikeanvahvuiset antibiootit. Iltapalaksi vedettiinkin sit lääkkeitä.

SISÄLLÄ

Sunnuntaina en astunut kämpästä jalallanikaan pihalle. Syynä vatsatauti, joka sunnuntaiaamuna Mocidadesta palattua alkoi nostamaan päätään. Nukuin huonosti muutaman tunnin. Sängystä noustuani päivä menikin päätä särkiessä, huimatessa,vatsaa vääntäessä, kuumeen laskiessa ja noustessa ja mitä näitä nyt on. Marika oli jo paremmassa kunnossa, ja Riikka ainakin toistaiseksi säästynyt taudinkuvalta. Niinpä plikat lähtivät hakemaan syötävää potilaille. Ranskalaisia ja sucoa (tuorepuristettua mehua). Ja sitä suolaa!

Jossain kohtaa kuvittelin pystyväni menemään altaalle, ja vaihdoin bikinit päälle. Toiveajattelua. Bikinit on kirjoittaessa edelleen päällä (nyt on su-ma yö), mutta altaalla en ole käynyt. Vessassa senkin edestä. Pojilla tauti oli jo toista päivää, joten odotan innolla maanantaita. Kuvia tältä päivältä ei onneksi ole. Nyt yritän mennä nukkumaan.

SATTUMUKSIA

Lauantaina treffasimme Marsun kanssa papagaiolaisia (Johanna, Jenni ja Maija) Ipanemalla, posto 7 kohdalla. Alunperin olimme posto 8 kohdalla Marsun kanssa, mutta juuri kun olimme levittäneet kangat, ja asettuneet vaaka-asentoon, tuli viestiä, että papagaiolaiset olivat 7 kohdalla. Ei muuta kuin kamat kasaan ja kävely rantaviivaa pitkin kohteeseen.

Vaikka päivä ei ollut kovin aurinkoinen, oli rantsussa oikein miellyttävää. Mikäs siinä maatessa. Vaihdoimme plikkojen kanssa Rio-kuulumisia. Maija kertoi, kuinka hänen kätensä oli tikattu reissun ensimmäisenä päivänä. Caçulassa oli käynyt haaveri, kun paljettihyllyssä joku terävä oli tehnyt syvän haavan Maijan käteen, kun hän oli ottamassa hyllystä tavaraa. Verta oli tullut "kivasti" lattialle ja myyjät olivat vain toljottaneet. Mietin, että kaikenlaista sitä tapahtuukin. Ikävää joutua ensimmäisen Rio-reissun ensimmäisenä päivänä tikattavaksi. Rupattelun ohessa otimme tietysti pakolliset parit iltapäiväoluet.

Rannalla ollessa Riikalta tuli viestiä, että pojat ovat vatsataudissa. Mika olikin jo edellisenä päivänä hieman huonovointinen ja jäi kotiin huilaamaan kun lähdimme rantsuun. Tässä kohtaa on syytä mainita, että Marsun kanssa rantsuun mennessä metrossa molemmilla oli hieman omituisia tuntemuksia vatsassa. Myöhemmin saimme huomata, että tuntemukset olivat vasta alkua.

Kun olimme olleet rannalla, oli sillä välin paikalliset virittäytyneet karnevaalitunnelmiin. Ipaneman tuntumassa oli paljon porukkaa, ilmeisesti bloco oli soittanut siinä juuri. Katselimme hetken aikaa meininkiä, ja jatkoimme metrolle. Astuessamme ulos metrosta, huomasimme kuinka väkeä oli täälläkin tosi paljon. Joku kundi hyppäsi kaulaani juuri kun astuttiin ulos metroaseman liukuportaista Largo do Machadon aukiolle, eikä kundi meinannut millään päästää irti. Ihmettelimme Marsun kanssa, että mitä ihmettä oli muutamassa tunnissa tapahtunut. Ihan kuin olisi palannut eri paikkaan kuin lähtiessä. No okei, olihan lauantai, ja karnevaaleihin enää kaksi viikkoa aikaa. Karrrrrrrnevaaliiiii!!!

Illalla oli tarkoitus lähteä porukalla Mocidadeen. Loppujen lopuksi lähdimme Riikan kanssa kaksin, koska muut olivat vatsataudissa. Itsellänikin oli hieman huono olo, mutta lähdin riskillä reissun päälle. Bussimatkalla vilahti jo elämä silmien edessä, kun bussi törmäsi edellä ajavaan henkilöautoon, auton kääntyessä oikealle. Bussi oli ilmeisesti liian lähellä autoa, eikä ehtinyt kunnolla jarruttamaan. Pari aikamoista kolausta kuului, ja bussi heittelehti sateisella tiellä. Hetken jo mietin, että apua, kummalle kyljelle bussi kaatuu. Onneksi selvittiin säikähdyksellä tällä kertaa. Bussi ei kaatunut. Kuski hyppäsi pois bussista, ja meni selvittämään asiaa. Matkustajat jäivät bussiin odottamaan. Ilmeisesti mitään suurempia henkilövahinkoja ei henkilöautossakaan tullut, sillä kuski tuli jonkun ajan kuluttua takaisin, ja matka jatkui pienen viivästyksen jälkeen.

Mocidadessa soitti vielä pagodebändi, kun saavuimme. Halli oli täynnä väkeä, ja kiertelimme ympäriinsä katsomassa, josko tuttuja näkyisi. Itseasiassa Mocidaden bateriasta yksi tuttu ilmaantuikin yhtäkkiä kuvaan, jonka luulin ottavani vain Riikasta. Kas Douglashan se siinä :)

Kun bateria aloitti vihdoin soittamaan, jalkojen jo ollessa hieman puuduksissa, tunnelma nousi kattoon. Mocidaden lippupari, passistat ja baianat esiintyivät. Lopussa yleisö pääsi tanssimaan mukaan, ja mestre-sala innostui nähdessään kun me Riikan kanssa tanssittiin. Hän otti meitä käsistä kiinni ja vei meidät yhden miespassistan kanssa tanssimaan. Hikihän siinä tuli. Loppuilta meni suurimmaksi osaksi camarote 21:ssä, eli carnavalescon aitiossa tanssiessa. Siellä päästiin onneksi välillä istumaankin, jalat huusivat jo hoosiannaa. Ja muutama mukillinen oluttakin tuli juotua, sillä vaikka kieltäytyi siitä, niin muki täyttyi koko ajan erään aitiossa olleen paikallisen miehen toimesta.

Pilkkuun asti oltiin Mocidadella, ja jalat oli entistä enemmän rakoilla, kun viiden aikaan aamulla istahdettiin bussiin. Vaikka oli matalat vaihtokengät mukana, oli käveleminen vaivalloista. Bussi ei paluumatkalla ajanut mitään päin, ja pääsimme turvallisesti kotiin.

SUPERPERJANTAI

Perjantaina oli vuorossa tehoisku Saaraan Marsun ja Mikan kanssa. Kierreltiin muutamia kauppoja, mutta pääpaino oli Caçulassa. Sieltä irtosi sambakoululle iso Ikea-kassillinen tavaraa. Caçulan yläkerrassa on tosi huono ilmanlaatu. Sulka- ja muu pöly saivat kurkun kipeäksi, ja ilmastoinnin puute tuskastutti. Kassalla Marsulla paloi käämit. Yritettiin pakata tavaroita omiin kestokasseihin, mutta myyjä alkoi väkisin latomaan ostoksia muovikasseihin. No, onneks saatiin homma rullaan, ja päästiin pihalle. Parissa kaupassa törmättiin pariin suomalaiseenkin. On se kumma, kun joka paikassa niitä on. Toisen nimi tais olla Riikka ja toisen Valtteri.

Ostosreissun jälkeen suunnattiin metrolla kotiin vaatteiden vaihtoon. Vuorossa oli Sokeritopan valloitus. Sisäänpääsymaksu oli topalle noussut vime vuoteen verrattuna. Lipusta verotettiin 53 realia. Topalla ostetiin päivälliseksi iso kipollinen jätskiä, johon sai valita hedelmiä ja karkkeja lisukkeeksi. En tajunnut, että hinta veloitetaan painon mukaan. Annokselle tuli hintaa 15 realia. Topalta oli taas huikeet maisemat. Auringonlaskun jälkeen kaupungin valot loistivat upeasti. Totesin, että ylhäällä voisi tuijottaa maisemia vaikka kuinka kauan.

Alas päästyämme kävimme pienellä iltapalalla ennen lähtöä São Clementen sambakoululle. Niin no, Brasiliassa ei ole mitenkään pieniä annoksia. Marsun kanssa vedettiin puoliksi "Churrasco misto", puolikas annos. Voin kertoa, että oli syötävää. Lihaa, kanaa, possua, riisiä, ranskalaisia, farofaa. Porukalta jäi paljon ruokaa syömättä, joten pyysimme tarjoilijaa pakkaamaan ruoat mukaan. Päätimme viedä ruoat jollekin kadulla asuvalle.

Illalla São Clementessä olin taas kotona. Tapasin vihdoin São Clementen kakkoslipun porta-bandeiran, Muniken. Tiistain treeneissä en häntä vielä nähnyt. Munike on tosi ystävällinen ja sydämellinen.

Sambakoululla oli vierailevina kouluina Estacio de Sá ja Beija-Flor. São Clementen lippuparien ja passistojen lisäksi Estacion ja Beija-Florin lippuparit ja passistat esiintyivät. Lippuseremonia oli ihana. Beija-Florin lippun päähän kiinnitettiin seremoniallisesti kultainen kolibri. 

Esiintymässä oli myös aivan ihania pikkupassistoja. São Clementen pikkupoika ja Beija-Florin pikkutyttö olivat huikeita. 

Mikä innostus ja esiintyminen puoli kolmen aikaan yöllä! Aamuun asti jorattiin, ja jalat meni rakoille. Illan aikana oli komea ukkosmyrsky, ja satoi kaatamalla kun lähdimme kotiin. Kaikeksi onneksi sambakoulun edessä oli sopivasti vapaa taksi, joten emme kastuneet juuri ollenkaan. Aamukuuden aikaan oli hyvä mennä nukkumaan. São Clemente <3

SARACURUNA

Torstaina lähdimme porukalla Saracurunaan Will da Bola Pretan kotiin. Ensin metrolla keskustaan, ja siitä junaan. Pienen arpomisen jälkeen osuimme oikeaan junaan, joka lähti laiturilta 12L. Juna oli erittäin hyvin ilmastoitu, ja matka kesti vajaan tunnin. Siinä ehti tuleen hieman vilu, joten kääriydyimmen kangoihin. Matkan varrella ikkunoista näkyi jos jonkinmoista slummia.

Perillä Ruotsissa asuva brassimies Carlos oli meitä vastassa. Hän asuu karnevaaliajan Willillä, ja oli luvannut tulla kahdeksitoista Saracurunan asemalle vastaan. Nooh, oltiin brasilialais-roseiralaisittain hieman myöhässä aikataulusta. Carlos ei näyttänyt olevan tuosta moksiskaan. Menimme pieneen katukauppaa ostamaan ruokajuomaa. Kuusi litraa olutta. Hinta 27 realia, eli kymmenen euron luokkaa. Kaupalla oli pari pikkupoikaa, jotka ystävällisesti poseerasivat minulle. Maassa paistatteli päivää myös ihana pikkukisunen. Uih!

Willin talolle saapuessamme saimme lämpimän vastaanoton. Paikalla oli Willin vaimo ja tytär perheineen. Willin lapsenlapsi, ihana Arthur-vauveli sulatti heti sydämen.

Eipä aikaakaan, kun skoolattiin ja ruokailtiin Willin grillaamaa lihaa, makkaraa ja kanaa. Willin vaimo oli laittanut lisukkeeksi riisiä, itsetehtyä salsaa ja farofaa. Vatsta tuli täyteen, mutta lihaa oli vielä syömättä, joten jälkiruuaksi syötiin vielä lihaa. Nam.

 Muutama tunti siinä vierähti rupatellessa ja syödessä. Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Eikun takaisin asemalle ja kotia kohti. Asemalla piti tietty vielä ottaa pakolliset turistikuvat.

Illalla muutettiin suunnitelmia, ja jäätiin altaalle. Tehtiin caipirinhaa kannullinen. Maukan kanssa huomattiin tekovaiheessa, että perskules, jäitä ei ole. Tai oli pakkasessa joo, mutta epämääräisen näköistä. Heitettiin biksujen päälle mekot, ja napattiin tyhjä kanu mukaan, ja rynnättiin läheiseen ravintolaan hakemaan jäitä. Ravintolassa aiheutimme kummastusta, kun menimme kannun kanssa ravintolaan. Kerroin tarjoilijapojalle, että olemme Suomesta, ja tarvitsemme jäitä, koska täällä on niin kuuma. Caipis oli hyvää. Torstai oli hyvä päivä.