tiistai 29. tammikuuta 2013

TAUTI PAHENEE

VAROITUS: sisältää vessa- ja neulajuttuja! 

Maanantaiaamu. Vatsa ihan törkeen kipee ja muutenkin heikko olo. Riikka ja Marsu lähti Saaraan ostoksille, ja mä jäin poikien kanssa sairastaan. Voin kertoa, että ikinä ei oo ollut näin pahoja vatsakipuja. Ei koskaan. Nunca. Ja mulla jos kellä on Suomessa usein vatsa kipeenä, eli vertailukohtia on. En pysty juurkaan oleen muuta kuin vaaka-asennossa, ja siinäkin välillä vaikea löytää sopiva asento. Sattuu niin paljon.

Päivä menee kuumehoureissa, vessan ja ilmapatjan väliä ravatessa. Välillä näen tosi levottomia painajaisia. Vesi ja vessapaperi näyttää loppuneen, yllättäen. Mika sen verran jo tolpillaan, että pystyy hakemaan kaupasta lisää.

Illalla alkaa loppuun kärsivällisyys, huumorintaju ja kaikki. Pojillakin tauti muka meni jo paremmaksi, mutta sitten taas pahenee. Mulla vielä asiat hyvin, kun ei tarvi lähteä lentämään Suomeen, mutta pojilla kotiinpaluu seuraavana päivänä. Nättiä. Riikka lähtee kyselemään alakerran respasta, olisko lähellä lääkäriä, joka vois tulla kotikäynnille. Lähellä on lääkäri juu, ja Riikka käy siellä tiedustelemassa. Sieltä pyydetään potilaita paikan päälle. Toteamme poikien kanssa, että jos on tosi lähellä, niin eiköhän pystytä sen verran. Nappaamme passit ja rahaa mukaan. Ainiin, mutta sitä ennen potilaiden täytyykin käydä vessassa.

Riikka lähtee meidän mukaan lääkäriin, joka on viereisellä kadulla. Lojas Americanaksen olessa kiinni, emme pääse kadulle oikoreittiä kaupan läpi. Heti ulos päästyämme vastaan tulee neljä paikallista teiniä, jotka ovat pöllyissä. Yksi kantaa tuolia, ja silmät seisoo päässä. Tyttö haistelee pullosta jotain. Kulman takana on bensa-asema. Paikallinen mies tulee juuri asemalta, ja näkee meidät. Hän varoittelee meitä, ja neuvoo olemaan tarkkoina. Edellä käveli juuri poika, joka haisteli myöskin pulloa.

Saavuimme Hospital Rio Laranjeirasiin. "Ihan kohta pääsette", sanotaan vastaanotossa. No tovihan siinä vierähti. Ilmastointi on päällä, ja sairaalassa on tosi kylmä. Mä vaan hikoilen, kuume on taas laskemassa. Mut pyydettiin sisään ensin, mutta Riikan selvittäessä lääkärille, että pojilla on sama vaiva, ollaan kohta kaikki yhes koos. Lääkäri kirjoittelee kaikille reseptit. Mulla on jatkuva vatsakipu, ja viiltäviä kouristuksia vähän väliä. Mut viedään sairaalasängylle.  Mä en voi sietää muita kuin verikoeneuloja. Niihin oon tottunut lapsesta asti. Kaikki muut neulat eiiiiii. Melkein tekis mieli juosta pois, kun näen, että hoitosetä availee neulapakettia ym. siinä vieressä. Selitän että en tykkää neuloista, ja setä ihan ymmärtää ja rauhoittelee. Setä laittaa mun käsivarteen puristuksen ihan törkeen tiukalle, ja käskee pumppaamaan kättä nyrkkiin. Siinä kohtaa kun neula on menossa suoneen, laitan silmät kiinni ja lallattelen. Setä nauraa mulle.

Setä laittaa suoneen ensin kouristavaan vatsakipuun tarkoitettua lääkettä, ja jättää suolaliuoksen tippumaan. Olo on aika surkee, ja ekan kerran tuli kunnolla koti-ikävä. Ja itku. Aikani oltuani siinä sängyssä, kuulen Riikan huhuilevan mua. Sanon, että oon verhon takana. Riikka on maksanut pojat pihalle, ja sovittiin, että Riikka ja Valtteri lähtee hakemaan meille reseptilääkkeet apteekista, ja että ne tulee sit takaisin. Mika jää mun kanssa ootteleen, että mun tippa menee finaaliin. Ja menihän se.

Maksan itteni pihalle, ja jäädään odotteleen taas aulaan. Alkaa tuntuun pitkältä odotukselta, ottaen huomioon, että apteekki ei ole kaukana. Mietin jo, että onko jotain sattunut. Vihdoin Riikka tulee takaisin. Vasta kolmannesta apteekista oli löytynyt oikeanvahvuiset antibiootit. Iltapalaksi vedettiinkin sit lääkkeitä.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti