30

Viime yönä näin ensimmäisen Rio-unen. Homma oli ihan katastrofi. Jostain syystä olin ilmottautunut maratonille samana päivänä kun alkoi karnevaalit. Helkutti pääsi irti, kun piti vielä itse valita mitä reittiä juoksee. Ennen varsinaista juoksuosuutta piti juosta portaita ylös ja alas. Portaissa oli kaikenlaista sälää, ja koko ajan piti varoa. Reitillä huomasin, että minkäänlaisia opasteita ei ollut, ja olin koko ajan täysin epävarma siitä, mihin olen menossa ja pääsenkö koskaan perille. Ainiin, ja oli "melko lämmin". 

Uni onneksi pikakelautui eteenpäin, takaisin kämpälle. Odottelin paria majoittujaa saapuvaksi ja samalla naputtelin pöydänkulmaan, koska oli jo kiire Sambódromolle. Ja kyllähän majoittujat tulivat, mutta niitä tuli muutama ylimääräinen, joista ei oltu sovittu etukäteen. "Joo, kyl me vielä mahdutaan..." Kun tulijat purkivat laukkujaan, huomasin selittäväni ulkona pöydässä istuville ihmisille tärkeää asiaa kämpästä - suomeksi. Kukaan ei ymmärtänyt. Eivät olleetkaan suomalaisia. "Sitä paitsi, ketä nää tyypit edes on, ja miksi selitän niille yhtään mitään tästä asiasta?"

Sisällä yritin järjestellä nukkumapaikkoja. Siirtelin patjoja, ja samalla tajusin, että lattiat oli täynnä pölypalloja. Isoja. "Okei, täällä ei siis ole siivottu viikkoihin. Ja hetkinen, miksi noi ulkonakin istuneet tyypit nukkuu täällä meidän kerrossängyssä? Ei tästä tuu nyt yhtään mitään, mihin ihmeeseen mä laitan noi juuri saapuneet nukkuun? "

Kiitos pikakelaus, pelastit mut taas. Ollaan dromolla, ja katsomot on ihan piukassa väkee. "Mitä?!!Mä oonkin yksin, vaikka piti olla muitakin tulossa mun kans. Ilmeisesti ne on jo mennyt. Reilu kerho" Mä oon lippuni kanssa jotenkin vaan eksynyt väärään paikkaan. Näen katsomot ja ihmiset, mutta en pääse sinne millään. Epätoivo.

Tässä kohtaa kiitän yläkerran koiraa, joka herätti mut. Tänään se oli hyvä asia.